Ooppera on suureellinen taidemuoto. Sen suuruudella ei ole ylärajaa. Taidemuoto itsessään ei aseta mitään rajoituksia sille, kuinka korkeat lavasteet voivat olla, montako sataa soittajaa orkesterissa saa käyttää, miten pitkän trilogian voi yhdellä istumalla yleisölle syöttää ja kuinka pitkään tai kuinka monta kertaa sopraano ja tenori saavat kilvan huutaa korkeaa c:tä. Ooppera on taidetta, jota tehdään lekavasaralla.
Ompeleminen on pientä. Ompelussa taitavin on se, joka tekee pienimmän piston, huomaamattomimman taitoksen, kutoo ja virkkaa kaikkein ohuimmalla langalla. Ompeleminen on hidasta, yksityistä ja sisäänpäin kurottavaa.
Minä en ole koskaan pitänyt ompelemisesta. Tai ehkä ompeleminen ei pidä minusta.
Ooppera sopii kyynisille, keski-ikäistyneille, sellaisille, joille mikään ei enää tunnu missään. Kun elokuvien juonet muuttuvat ennalta-arvattaviksi, kirjat helppolukuisiksi ja ystävien kanssa kahvilla käyminenkin on menettänyt viehätyksensä, elävä ihminen laulamassa kitarisat lepattaen samassa tilassa yhä yltää sieluun saakka. Siinä suhteessa ompeleminen ja ooppera ovat kovin samanlaisia taiteen lajeja. Ihmisen täytyy olla riittävän kyllästynyt itseensä osatakseen nauttia kummastakaan.
Mitä oopperasta jää, kun suurta salia ei ole? Ei sinfoniaorkesteria. Ei kuoroa. Ei kymmentä solistia, balettiryhmää, näyttämömiesten näkymätöntä armadaa, pukuja, plyymejä ja peruukkeja.
Ihminen, ihminen jää. Ohuin lanka, pienin pisto, huomaamattomin taitos. Sopivasti kehystettynä se juuri on kaikkein suurinta.
– Minna-Leena Lahti, sopraano
Kuva: Tuomas Kettunen
