In english below
Kuolema
Minun on kerrottava mitä on tapahtunut.
Se alkaa nyt,
leikkaan kankaan, ompelen mekon.
Rakennan elämän itselleni
Sen ensimmäisenä päivänä olen
unohtanut entisen,
en enää etsi sitä unistani,
ja suussani on toinen nimi, omani.
Olin joki
joka padottiin
joka rakennettiin,
jonka virta teki virran muille.
Olin kauan hiljaa, piilouduin
vaikenin,
oliko se valinta, turvapaikka, jota kaipasin,
vai rooli, johon minut laitettiin?
Jouduin vangiksi elämääni,
betonialtaan rajaamaksi
toistin samoja sanoja ja lauseita
kävin samoja riitoja,
hiljaisuudessa,
hänen kanssaan ja yksin.
Pysähdyin, pohjani kasvoi täyteen lietettä
veteni sameni, helmeni tukehtui,
minä kuolin.
Emme ymmärtäneet toisiamme
hän ei nähnyt minua, vaan katsoi lävitseni
en kuullut hänen pyyntöjään, vaan käännyin pois,
ja siihen yksinäisyyteen minä jäin,
minä kuolin,
mutta synnytän elämäni uudelleen!
Sen ensimmäisenä päivänä olen
unohtanut entisen,
en enää etsi sitä unistani,
ja suussani on toinen nimi, omani.
Se alkaa nyt,
leikkaan kankaan, ompelen mekon.
ompelen punaisen mekon,
se puhuu puolestani.
Rakentaminen/synnyttäminen
Mihin sanat kelpaavat?
sanotaan: rakastan,
minä rakastan sinua.
se ei tarkoita mitään.
Mutta rakentaminen on konkreettista.
Näin rakennetaan virta virtaan, raamit,
luja muoto, jota kutsuttiin rakkauden monumentiksi:
Tarvitaan esimerkiksi 150 000 kuutiometriä betonia,
5000 tonnia terästä, miljoona säkkiä sementtiä,
230 tonnia nauloja, 7000 standarttia puutavaraa ja
1,5 miljoona miestyöpäivää.
Maata ja kalliota siirretään 300 000 kuutiometriä.
Ensin louhitaan teräsporilla ja käsivasaroilla. Sitten kovametalliporilla.
Kallioon porataan kolmenkymmenen metrin syvyyteen,
sinne asetetaan 2,5 kilon dynamiittipötköjä, jotka räjäytetään.
Höyryveturit ja kaapelinosturit kuljettavat kiviä murskaamolle.
On betoninsekoittimet, kuljetussuppilot, valupisteet.
Betonia valetaan vuosia, kaikkina vuodenaikoina,
Kunnes monumentti on valmis.
Ja näin rakennetaan uusi elämä,
toinen rakkaus, vain itselle:
Aluksi tarvitaan tahto. Halu. Tarvitaan ehdottomasti elävä ihminen,
hänen luunsa ja lihaksensa, ajatukset ja aikomus, yhteys.
Päätös. Sitten toiminta, eli otetaan askel ja etsitään sana.
Puhutaan se sana, avataan ääni.
Toistetaan niin kauan että muodostuu hahmo.
Tämä voi kestää pitkään, kuukauden, vuoden, monta vuotta.
Lihakset vahvistuvat kulkiessa.
Lähellä on muita eläviä ihmisiä, jotka kantavat rakentajaa
silloin kun hän ei jaksa kulkea.
Liike on tärkeä, se on tärkein.
Rakentajan täytyy löytää myös vaate itselleen, hän valmistaa sen.
Teen punaisen mekon
sopivan uudelle elämälleni.
Näin: tarvitaan oikeanlainen kangas,
terävät sakset, lankaa, ompelukone.
Nuppineuloja, hyvät silmät, vakaa jalka, vahva selkä.
Selkeä kaava tai vapaa käsi.
Kokonainen aamu, päivä, ilta ja yö.
Rakennan elämän itselleni
Sen ensimmäisenä päivänä olen
unohtanut entisen,
en enää etsi sitä unistani,
ja suussani on toinen nimi, omani.
Se alkaa nyt,
leikkaan kankaan, ompelen mekon,
se puhuu puolestani.
Teräs. Puu. Betoni.
Vesi. Luu. Liha. Henki.
Silkki. Puuvilla. Polyesteri.
En sure mennyttä
se tapahtui ja se muutti minua
Kun joki padotaan, sen voima ja virta eivät lakkaa olemasta.
Se peruuttaa, levittäytyy, säilyttää mittansa ja painonsa
vaikka sen kulku estyy.
Maisema muodostuu uudelleen, vanha maailma väistyy.
Todellinen rakkaus ei voi kuolla
se vain muuttaa muotoaan
samalla tavalla kuin sementti sekoittuu veteen ja kivimurskaan,
ne muodostavat betonin, lujan, läpäisemättömän, mutta huokoisen
se kestää vuodenajat, tempoilevan jokiveden paineen,
ihmisen.
Missä minun rakkauteni on nyt, onko se tullut toiseksi,
ja minun täytyisi vain nähdä sen muuttunut olomuoto?
Vesi liikehtii levottomana.
Kun padot puretaan, virta alkaa alusta.
Ehkä kaikki tässä maailmassa on muodonmuutosta,
eikä lopullista kuolemaa ole olemassakaan.
Virta alkaa alusta,
joki löytää voimansa, uusi uoma täyttyy.
Rakkaudet
En ole yksin
vaikka nämä sanat ovat vielä vain minun
vaikka nämä seinät, tämä taivas kantavat vain minun ääntäni
minulla on kädet, jotka voivat tarttua käsiin
elämäni ennen minua ja jokainen
elämä minussa nyt.
Minulla on sinut, ystävä,
minulla on ihminen.
Minun ei tarvitse selvitä yksin,
ei tarvitse osata tai tietää kaikkea
olla varma seuraavasta askeleesta.
Pohjavirrassa vedenalainen metsä,
toinen maailma, jokaiselle ajatukselle ja unelle oma olentonsa.
Kun betoni rajaa vettä
vuosien päästä joki luulee olevansa osa voimalaitosta
se ei enää erota mikä on omaa ja mikä toista.
Kun peruskallio on kasvattanut kivensä takaisin
lopulta, kun joki on löytänyt uuden reitin
se tuntee itsensä taas omakseen.
Miksi uskoa ikuiseen
joka on määritelty ihmisen sanoilla
miksi ripustautua materiaaliin, jonka aika hajottaa?
Rakennan elämän itselleni,
olen unohtanut entisen.
En enää etsi sitä unistani,
ja suussani on toinen nimi, omani.
Teen pukuni silkistä, jonka kehräsi perhonen
kiitän sitä, se uhrasi elämänsä
että saan ääneni takaisin, värini.
Ommel on suora ja vahva, kangas elävä, se kuuntelee minua.
Rinnallani on ystävä, toinen samanlainen,
jonka matka voi viedä eri suuntiin,
mutta joka tuntee ja muistaa minut silloinkin kun
olen itselleni vieras ja unohtunut.
Yksinäisyydessä, illan hämäryydessä
näen kuvani tarkemmin.
Ikkunasta avautuu maailma
jolle sanon kyllä, kyllä, kyllä!
Punainen mekko/lähtö
Nyt mekkoni on valmis.
Hämärässä punainen leiskuu,
kuin sillä olisi oma valonsa, jota se lähettää.
Vedän sen pääni yli, työnnän kädet hihoihin ja päästän irti.
Se asettuu ylleni kuin olisi ollut siinä aina.
Toisena ihona, sylinä, kevyenä kuin loppukesän usva tai pakkasen peitto joella,
elävän veden päällä.
Tahdon tanssimaan, mennäänhän pian?
Katson itseäni peilistä,
avaan oven ja lähden.
Death
I must tell what has happened.
It begins now,
I cut the fabric, I sew the dress.
I build a life for myself
On its first day I have
forgotten the former,
I no longer search for it in my dreams,
and in my mouth is another name, my own.
I was a river
that was dammed
that was built upon,
whose current made currents for others.
I was silent for a long time, I hid
fell quiet,
was it a choice, a refuge I longed for,
or a role I was placed into?
I became a prisoner of my life,
confined by a concrete basin
I repeated the same words and sentences
I had the same arguments,
in silence,
with him and alone.
I stopped, my bed filled with silt
my waters grew turbid, my pearl suffocated,
I died.
We did not understand each other
he did not see me, but looked through me
I did not hear his pleas, but turned away,
and in that loneliness I remained,
I died,
but I will give birth to my life again!
On its first day I have
forgotten the former,
I no longer search for it in my dreams,
and in my mouth is another name, my own.
It begins now,
I cut the fabric, I sew the dress.
I sew a red dress,
it speaks for me.
Construction / Giving birth
What use are words?
it is said: I love,
I love you.
it means nothing.
But construction is concrete.
This is how a current is built into a current, a frame,
a solid form that was called a monument of love:
For example, 150,000 cubic meters of concrete are needed,
5,000 tons of steel, a million sacks of cement,
230 tons of nails, 7,000 standards of timber and
1.5 million man-days of labor.
300,000 cubic meters of earth and rock are moved.
First drilling is done with steel drills and hand hammers. Then with carbide drills.
The rock is drilled to a depth of thirty meters,
2.5-kilogram sticks of dynamite are placed there and detonated.
Steam locomotives and cable cranes transport the rocks to the crusher.
There are concrete mixers, transport funnels, casting points.
Concrete is poured for years, in all seasons,
until the monument is complete.
And thus a new life is built,
another love, only for oneself:
At first, will is needed. Desire. A living human being is essential,
their bones and flesh, thoughts and intention, connection.
A decision. Then action, that is, a step is taken and a word is sought.
That word is spoken, the voice is opened.
Repeated until a form emerges.
This may take a long time, a month, a year, many years.
Muscles grow stronger in movement.
Nearby are other living people who carry the builder
when they cannot go on.
Movement is important, it is the most important.
The builder must also find a garment for herself, she makes it.
I make a red dress
suited to my new life.
Thus: the right kind of fabric is needed,
sharp scissors, thread, a sewing machine.
Pins, good eyes, a steady foot, a strong back.
A clear pattern or a free hand.
A whole morning, day, evening and night.
I build a life for myself
On its first day I have
forgotten the former,
I no longer search for it in my dreams,
and in my mouth is another name, my own.
It begins now,
I cut the fabric, I sew the dress,
it speaks for me.
Steel. Wood. Concrete.
Water. Bone. Flesh. Spirit.
Silk. Cotton. Polyester.
I do not mourn the past
it happened and it changed me
When a river is dammed, its strength and current do not cease to exist.
It withdraws, spreads out, preserves its measure and weight
even if its course is blocked.
The landscape reshapes itself, the old world yields.
True love cannot die
it only changes form
in the same way cement mixes with water and crushed stone,
they form concrete, strong, impermeable, yet porous
it endures the seasons, the pressure of erratic river water,
the human being.
Where is my love now, has it become something else,
and should I only see its altered state?
The water moves restlessly.
When dams are dismantled, the current begins anew.
Perhaps everything in this world is transformation,
and no final death exists at all.
The current begins anew,
the river finds its strength, a new channel fills.
Loves
I am not alone
even if these words are still only mine
even if these walls, this sky carry only my voice
I have hands that can grasp hands
my life before me and every
life within me now.
I have you, friend,
I have a human being.
I do not have to survive alone,
I do not have to know or understand everything
or be certain of the next step.
In the undercurrent, an underwater forest,
another world, each thought and dream with its own being.
When concrete confines the water
after years the river believes it is part of the power plant
it no longer distinguishes what is its own and what is another’s.
When the bedrock has grown its rocks back
in the end, when the river has found a new route
it feels itself its own again.
Why believe in the eternal
that is defined by human words
why cling to material that time will break down?
I build a life for myself,
I have forgotten the former.
I no longer search for it in my dreams,
and in my mouth is another name, my own.
I make my dress from silk spun by the butterfly
I thank it, it sacrificed its life
so that I may regain my voice, my color.
The seam is straight and strong, the fabric alive, it listens to me.
At my side is a friend, another like me,
whose journey may lead in different directions,
but who feels and remembers me even when
I am a stranger to myself, forgotten.
In solitude, in the dusk of evening
I see my image more clearly.
From the window opens a world
to which I say yes, yes, yes!
Red dress / Departure
Now my dress is ready.
In the dim light the red blazes,
as if it had its own light to emit.
I pull it over my head, push my hands into the sleeves and let go.
It settles on me as if it had always been there.
Like a second skin, an embrace, light as late summer mist or frost’s cover on a river,
over living water.
I want to dance, shall we go soon?
I look at myself in the mirror,
open the door and leave.
