Tyrnävällä vihmoo piikkistä vettä, kun pieni poika alkaa tavoitella kädellään Vanhan Nahkatehtaan kiviseinällä pehmeästi liikkuvaa pisaraa. Poika jatkaa värikkäiden pisaroiden tavoittelua, ja pian pojan sekä pisaran liikkeet sulautuvat tanssiksi. Poika nostaa vielä rukkasen peittämän peukun pystyyn ennen kuin pinkaisee pois, ja Jani Pitkäsen Pisaroita kosmoksessa -teos jää tanssimaan seinälle itsekseen.
Hetkessä oli jotain maagista.
Viikkoa myöhemmin, Muhoksen Lemmenpolulla, lumisesta maasta pilkistävät pienet valot ovat houkutelleet pienen tytön heittäytymään mahalleen makaamaan valojen ympäröimän peilin ja sammaleen ääreen. Tyttö tähyilee pohjattomalta näyttävään koloon ihmetyksen ilme kasvoillaan. Myöhemmin, kun teoksia jo puretaan, pieni myöhään paikalle päässyt tapahtumavieras pääsee tutustumaan samaan teokseen tarkemmin.
-Katsopas, eikö olekin aika syvä kolo, taiteilija Marko Anttila kysyy ohikulkevalta pikkupojalta, joka nyökyttelee vastaukseksi.
-Haluatko nähdä, kuinka syvä se oikein onkaan? Anttila jatkaa ja nyökyttely vaihtuu innostukseksi, kun pienelle tapahtumavieraalle paljastuu Anttilan kehittelemä kikka.
On marraskuu vuonna 2023 ja Pohjoisen Oopperakomppanian tuottama Maille mustien vesien -teossarja on tarjoillut muun muassa edellä kuvailtuja tunnelmia. Tätä tekstiä kirjoittaessa teossarja nähty neljässä kunnassa, Tyrnävällä, Muhoksella ja Kempeleessä ja Limingassa. Jäljellä on vielä yksi veto, Lumijoen Varjakassa 25. marraskuuta klo 15-18.
**
Tekstin alussa kerrottujen hetken eteen on tehty paljon monenlaista työtä. Jotta lukijalle ei ensimmäisenä tulisi mieleen korkealentoinen, haihattelunomainen ja epämääräinen toiminta, jonka mystisenä lopputuloksena nähdään upeaa taidetta, puhuisin taiteellisen työn sijaan ennemminkin taideraadannasta – kiitos ystävälleni Pirjolle tästä hienosta termistä. Sillä sitä se totta vie on. Jotta yleisö voi haltioitua muutaman tunnin ajan tietyssä kohteessa, kuten vaikkapa Muhoksen Lemmenpolulla tai Alakestilän Arboretumissa, tapahtumaa rakennetaan kolme päivää.
Koska kyseessä on valotapahtuma, tapahtumapaikalle tarvitaan sähköä, jonka saatavuus on ensimmäisten selvitettävien asioiden joukossa. Ylipäätään tapahtumapaikka tarkastetaan ja katselmoidaan. Kuinka paljon tarvitaan johtoja, että sähkö riittää alueen joka nurkkaan laitettaville valoille, kaiuttimille, projektoreille ja muille laitteille. Mitä vaaran paikkoja on, kuinka niille pääsy estetään? Mitä mahdollisuuksia paikka luo esitettäville teoksille? Tai esteitä? Maille mustien vesien kaikkia teoksia ei olla aina pystytty laittamaan esille esimerkiksi sään tai muiden olosuhteiden takia.
Maille mustien vesien rakentaminen vaatii paljon lihasvoimaa ja kylmänkestoa. Työryhmän upeat teokset vaativat muun muassa aggregaatin, kymmeniä metrejä erilaisia johtoja, useita yli 20 kiloa painavia eurolavoja, teltan, kaiuttimia ynnä muuta äänikalustoa, projektoreita, tietokoneita, jälleen kerran johtoja, johtoja, johtoja, työmaakeskuksen, pöytiä ja peitteitä, kymmeniä erilaisia lamppuja otsalampuista jouluvaloihin, muita erilaisia valaisimia ja niiden jalustoja ja telineitä – kaikkea mahdollista kylmästä teräksestä herkimpiin pienlaitteiisin. Ja kaikki nämä kannetaan paikalle ja saadaan toimimaan riippumatta kelistä. Päivämäärät on sovittu, niistä pidetään kiinni. Kempeleen Vihiluodon tapahtuman aattona, kun Jani Pitkänen iski rautakangen jäiseen maahan jumiin, päättelimme, että kymmenen prosenttia on taidetta ja 90 prosenttia raksaamista. Toteamus, että Puuilo on tämän jengin paras taidetarvikekauppa on jo vanha vitsi.
Mutta yleisö ei näe tätä kaikkea, kenties ei hoksaa edes ajatella. He näkevät kun Eeva-Maria Kauniskangas pistäviltä nuppineuloilta tuntuvasta sateesta, kylmästä vinkasta (jonka hän mielestäni nostattaa kyllä ihan itse) ja pakkasesta huolimatta tuottaa vaikka minkälaisia ääniä, tanssii, laulaa ja näyttelee Haavruuvan koskettavan tarinan. Tai kun Mari Kämäräinen aloittaa performanssinsa yhdessä jo kauan sitten kuolleen runoilija Isa Aspin kanssa – ja luo näissä marraskuisissa keliolosuhteissa ympärilleen meditatiivisen rauhan.
Yleisö ei tiedä, että Marko Anttilan pieni Kurkistus-teos on vaatinut laskemattoman määrän työtunteja, joiden aikana on etsitty juuri sitä oikeaa sammalta (löytyi eläinkaupasta), testattu erilaisia peiliasetelmia, nukuttu ideoiden ja kokeilujan päälle aina vaan ja uudestaan, kunnes sopiva sommitelma löytyi.
**
Raksaamisen ja teosten toteuttamisen lisäksi tapahtuma vaatii myös koko tukun paperityötä aina rahoituksen hankkimisesta erilaisiin lupa-anomuksiin ja nettisivujen päivitykseen ja teosesittelyihin. Tietokoneella ja puhelimessa saa istua myös tapahtumien aikana. On pidettävä yhteyttä rahoittajaan eli tässä tapauksessa Pohjois-Pohjanmaan liittoon sekä kuntiin, joissa tapahtumat järjestetään – eli Tyrnävään, Muhokseen, Kempeleeseen, Liminkaan ja Lumijoelle. Kaikilla näillä kuudella on omat toimintatapansa. Lisäksi täytyy muistaa kaikenlaista, kuten esimerkiksi miltä kunnalta odotetaan vielä järjestyksenvalvojien ja liikenteenohjaajien nimiä, minkä kunnan kanssa se pelastussuunnitelma pitikään nyt ensisijaisesti saada valmiiksi ja onko katsottu mm. ensiapu- ja kiinniottotilat, kuka on turvallisuuspäällikkö ja millä tavoin yleisölle tiedotetaan hätätilanteista. Töitä on jaettu kuntien ja komppanian kesken, ja pääasiassa yhdessä tekeminen on sujunut liki sulavasti.
Ja tässä onkin se taikasana, joka on mielestäni jokaisen onnistuneen tapahtuman edellytys: yhdessä. Nämä asiat eivät vain maagisesti synny tai tapahdu itsestään, ne vaativat työtä ja ennen kaikkea yhteistyötä. Minimissään yhteistyö on sitä, että ei kampita toista, mutta tällaisessa puserruksessa yhteistyö vaatii enemmän kuin haittojen minimointia. Se vaatii joustavaa kommunikointia ja tilan antamista – mikä voi olla yllättävän vaikeaa, koska se vaatii ymmärrystä siitä, että jokainen hoitaa asiat omalla tavallaan.
Toinen, tärkeä tapahtuman mahdollistava asia on epävarmuuden sietäminen, jota täytyy kestää hankkeen jokaisessa vaiheessa alkaen rahoituspäätöksien odottamisesta. Maille mustien vesien teosten kanssa on välillä pitänyt tehdä kompromisseja, koska keli ei ole sallinnut joidenkin teosten pystyttämistä. Välillä taas jännitetään, kestävätkö herkemmät pienlaitteet kuten äänentoisto tapahtumapäivän kelit. Toisinaan taas järjestyksenvalvojista on uupelo ja sitten hieman hermoillaan, saadaanko heitä tarpeeksi, ennen kuin lupa-anomuksen jättämisen takaraja umpeutuu. On hetkiä, kun Haavruuvan mikrofoni ei ole toiminut esityksen alettua tai sähkö on lakannut kokonaan virtaamasta. Mutta näistä – ja monista muista pikkukompastumisista – ollaan joka kerta selvitty.
Kaikesta tästä – viidestä tapahtumasta reilussa kolmessa viikossa, jonka toteutus on vaatinut yhteensä kuukausien työn – maksetaan naurettavan vähän. Mutta tätä on kulttuuriala ja siksi samaan aikaan yhden produktion kanssa heitetään muuta keikkaa, haetaan apurahoja ja kirjoitetaan raportteja, kokoustetaan ja palaveerataan jostain, joka oli jo neljä kuukautta sitten tai vasta neljän kuukauden päästä ja ollaan niissä kuuluisissa oikeissa töissä, joista otetaan kesälomapäiviä, että päästään tekemään taidetta. Tämä on kulttuuri- ja taidealalla hyvin tavallista, suorastaan arkista.
Siksipä kutsunkin sinut hyvä lukija, osallistumaan viimeiseen tapahtumaamme Lumijoen Varjakassa tulevana lauantaina 25. marraskuuta. Tapahtuma on avoinna klo 15-18. Kun saavut paikalle, haastan sinut kokemaan ja näkemään avoimin mielin – taidetta ei tarvitse ymmärtää, jotta siitä voi nauttia. Mutta kun olet haltioitumisestasi toennut, toivon, että uhraat pienen ajatuksen niille pienille resursseille, joilla tämä kaikki on saatu aikaan. Kenties haltioidut uudestaan.
**
Otsaani jäänyt todennäköisesti ikuinen otsalampun jälki painaa sen verran ikävästi, että alan märehtiä erään tapahtumakävijän valitusta, kuinka hän ei tajua tällaisesta nykytaiteesta yhtään mitään ja mikä se on kun näitä luurankojuttuja pitää olla. Mutta sitten muistankin, kuinka viime viikonloppuna Alakestilän Arboretumissa kysyin kahdelta pikkutytöltä, että haluaisivatko he nähdä jotain pelottavaa ja he vastasivat silmät loistaen että joo. Menimme katsomaan kun Haavruuva jälleen kerran valitti kylmäänsä ja kyseli kadonneen vanttuunsa perään – ja kappas, toinen tytöistä antoi Haavruuvalle lapasen, jonka tämä merten laulava nainen nappasi kouraansa niin ahneesti, että hyvä ettei tyttösen oma lapanen lähtenyt siinä samassa. Pian Haavruuva huusikin täysillä, kuinka kohta tulee HIRMUINEN SÄÄ! ja minä katselin, kuinka kahden pikkutytön silmät loistivat esityksen ja taiteen kokemisen ilosta, jännityksestä ja silkasta sisällä pulppuavasta tunteesta.
Ja tämä, hyvä lukija, onkin yksi tärkeimmistä syistä, miksi tätä tehdään.
Teksti: Jonna Pulkkinen
Kuvat: Inkeri Jäntti
