Mekkoja on kymmeniä, ja ne ovat yhdessä yllättävän painavia.
Kannamme Muhoksen kunnan oopperakomppanialle lahjoittamia mekkoja ulos terassille Jennin kanssa, ripustamme niitä pyykkinarulle ja mattotelineeseen, vaaterekkiin ja tuolille. Valkoisessa laatikossa on mekkojen edesmenneen ompelijan valokuvia, kirjeenvaihtoa ja kuulokkeet, joita hän käytti työssään Pyhäkosken voimalaitoksen puhelinkeskuksessa.
Mekot ovat huolella ja taiteellisella visiolla tehtyjä, niissä on paljetteja ja röyhelöitä, taidokkaita laskoksia ja leikkauksia. Huokailen ihastuksesta ja hämmästyksestä. Millainen persoona näiden takana onkaan ollut!
Mekot ovat osa taustamateriaalia Vesivoimalaitokset-teossarjan monologiini, joka saa esityksensä syyskuussa ensin Muhos Lifestyle Festivalilla ja sitten Suomussalmella Ämmän voimalaitoksella. Innostun vesivoimalaitosten betonisen painavuuden ja mekkojen silkinkeveyden ristiriidasta, virtaavaa vettä patoavien monumenttien ja naisen elämänvoiman limittymisestä. On selvää, että teksti ei tule olemaan biografistinen, eli elämäkerrallinen eikä monologi tule millään muotoa kertomaan todellisesta henkilöstä, vaan se pohjaa mielikuviin ja sytykkeisiin, joita kirjailijana saan runsaasta, upeasta materiaalista.
Mekkojen lisäksi materiaalinani ovat voimalaitokset.
Ymmärrän pian, etten tiedä vesivoimalaitoksista tai niiden historiasta juuri mitään, vaikka olen kasvanut käytännössä Ämmän voimalaitoksen naapurissa ja kulkenut sen ohi koulumatkoillani vuosikausien ajan. Muistan kyllä aina ihailleeni rumankaunista, veistoksellista rakennelmaa jo nuoruudessani, mutta se oli lopulta vain vähän outo rakennus ankealta tuntuvassa kotikylässäni, ei arkkitehtoninen kuriositeetti.
Lainaan kirjastosta Vesivoimaa Oulujoesta -teoksen, ja osallistun webinaariin, jossa tutkijat esitelmöivät Oulujoen vesistön muuttuneesta maisemasta. Opin, että vesivoimalaitoksiin ja niiden rakentamiseen on liittynyt ristiriitoja, ei vain luonto- ja ympäristövaikutusten, mutta myös inhimillisten muistojen ja menetysten vuoksi. Samalla, kun korpi on saanut kipeästi kaipaamaansa sähköä ja elämää, on monen kotitalo ja tärkeä maisema muuttunut tai kadonnut lopullisesti.
Opin myös, että voimalaitosten ympärille rakentui kokonaisia kyliä ja yhteisöjä, ja ne tarjosivat työtä ja merkitystä sotien jälkeisessä Suomessa sadoille ja taas sadoille nuorille miehille ja naisille. Esimerkiksi Pyhäkosken yhteyteen muodostui oma pieni kylänsä, jonka asukkaiden identiteetti ja arki olivat vahvasti liitoksissa voimalaitokseen.
Monologin työstämisestä tuli mielenkiintoinen kesämatka sähkön ja veden, betonin ja silkin johdattamina. Materiaalin moninaisuus ja vesivoimalaitosten historiaan liittyvät ristiriitaisuudet ovat oivaa perustusta myös projektin jatkolle oopperalibreton muodossa Oulun kulttuuripääkaupunkivuodelle 2026. En ole koskaan kirjoittanut librettoa, joten siitäkin matkasta tulee takuulla mahtava.
Oulujoen ja Emäjoen vesivoimalaitosten ja niiden läheisyydessä eläneiden sekä niitä rakentamassa olleiden ihmisten historia kiinnostavat minua edelleen, joten voi olla, että tutkimukseni ja taiteellinen työ niiden parissa saavat jatkoa vielä pidemmässä tekstimuodossa.
Aika näyttää mitä joet ja voimalaitokset itsestään vielä paljastavat!
Minna Mikkonen
Kuva: Jenni Kinnunen
