Sain keväällä puhelimeeni viestin: olemme perustamassa laulupedagogien kanssa yhteistä lauluyhtyettä. Haluatko tulla mukaan? Tietysti halusin. Ei aikaakaan, kun tuli toinen viesti: meillä olisi muuten jo keikkakin – tai oikeastaan kolme. Improlaulua gregoriaanisen kirkkolaulun pohjalta.
No nythän meni mielenkiintoiseksi! En ollut juuri tehnyt musiikki-improa muutamia harjoituksia lukuunottamatta, saati sitten gregoriaanisesta musiikista. Omat improkokemukseni olivat lähinnä teatteri-improvisaatiosta. Luotin kuitenkin siihen, että seitsemän ammattimuusikkoa saisi varmasti jotain toimivaa väännettyä improvisaation keinoin lähes mistä vain sävelmästä.
Siispä treeneihin. Olin jännittänyt turhaan, koska ryhmänä hitsauduimme hyvin yhteen ja pääsimme luomaan teokseen uusia ulottuvuuksia. Toisaalta hämmästyin siitä, että alle kahdessa tunnissa saimme kehitettyä niin toimivia variaatioita samasta sävelmästä – toisaalta en lainkaan. Työyhteisöjä taidekeinoin ohjanneena tiesin, että selkeällä ja innostavalla tavoitteella voi syntyä lyhyessäkin ajassa upeita asioita.
Teoksen ohjannut Jenni Kinnunen, Pohjoisen oopperakomppanian keulahahmo, oli tyytyväinen päästessään treeneihin mukaan. Pääsimme nyt hyödyntämään harvat yhteiset treenit teoksen koreografiaan ja muuhun dramatisointiin. Kärsimyksen syvyys alkoi hahmottua. Kun vielä vedimme mustat mekot päällemme ja näimme miessolisti Tuomo Rahkon valkoisessa tyllihameessaan, homma oli selvä: tästä tulisi jotain suurenmoista, joka ravistelee paatuneintakin taiteenkuluttajaa!
Kenraaliharjoituksen saimme vetää laatikossa, joka oli roudattu Pikisaaren Pikiselle polulle seuraavan päivän kenraalia varten. Muut esitykset oli määrä pitää Utajärvellä vesivoimalaitoksen liepeillä sekä Tyrnävällä perunahallissa.
Ensi-illasta tuli hieno. Yleisöä oli paljon. Kahiseva nurmikko jalkojen alla, punkkivaara ja polttavien auringonsäteiden nostattamat hikikarpalot otsalla toivat ensi-iltaan aivan oman säväyksensä verrattuna Oulun konservatorion harjoitusluokkaan.
Entä sitten seuraavat esitykset? Hyttysten ininä, tihkusade ja kosken pauhu siivittivät rosoisilla kivenlohkareilla tallustelua Utajärvellä – ja yhteinen kärsimys sai uuden ulottuvuuden. Kun vielä Tyrnävällä pääsimme valaistuun laatikkoon jännittämään muurahaisten ryömimistä laatikon sisäseinillä pimeässä perunahallissa, oli taide-elämys täydellinen myös esiintyjälle.
Eniten esityksestä saivat tietysti yleisössä he, jotka uskaltautuivat tirkistelemään laatikon raoista. Moni oli vaikuttunut, ja tunnelmaa kehuttiin jopa hypnoottiseksi. Eräs taidekoulusta eläköitynyt opettajakin oli mielissään. Hän totesi, että hienoa nähdä pitkästä aikaa jotain aivan erilaista.
Erilaista tämä todella oli! Kun yleensä on tottunut laulamaan kirkossa iltapuvussa flyygelin säestyksellä, tässä tavoitti jotain aivan uutta ihmisen raadollisuudesta ja yhteiselon vaikeudesta. Toisaalta lohdullista, että kärsimyskin voi olla jaettu, jolloin se jalostuu yhteiseksi voimaksi. Hieno kokemus – kiitos osallisille laatikossa ja laatikon ulkopuolella!
Liisi Pettersson
Kuva: Inkeri Jäntti
