Pato on suuri kotelomainen rakennelma teräsbetonia. Sen sisällä on säästötila: sarja suuria onkaloita, jotka olisi voinut täyttää betonilla, mutta oli halvempaa jättää ne ontoiksi. Tunnelma onkalon sisällä on kuin kauan sitten hylätyssä brutalistisessa kirkkorakennuksessa. Hämärässä valaistuksessa katto on ylhäällä lähes silmänkantamattomissa. Jossain etäällä lirisee pieni puro. Se on pieni osa suurta Oulujokea. Puro on löytänyt oman epävirallisen reitin padon läpi ja poukkoilee patoaltaan syvimmän kohdan suuntaan jyrkästi viettävää säästötilan kallioista lattiaa pitkin. Puron pisarat helähtelevät kalliota vasten kuin pienet tiu’ut juhlavassa akustiikassa.
Oulujoen vesi puristuu kahdeksan eri voimalaitoksen turbiinien läpi matkalla Oulujärvestä Perämereen. Kun ajattelen joen patoamisen vaikutuksia, katedraalimainen säästötila alkaakin muistuttaa mausoleumia. Mielessäni näen betoniseinässä pienen muistolaatan jokiekosysteemille, joka uhrattiin sähköntuotannolle.
Voimalaitoksen pitkäaikainen työntekijä kertoo venäläisistä sotavangeista, jotka rakensivat Pyhäkosken patoa sotien aikaan. Tarinan mukaan työmaalla sattui onnettomuus — tai ”onnettomuus” — ja sotavanki putosi valun sekaan. Voimalaitoksen työntekijä näyttää pylvään, jonka sisällä kertoo venäläismiehen jäänteiden olevan. Jos tarina on totta, patorakennelma onkin konkreettinen hauta. Haluaisin ajatella, että kertomus on mielikuvituksen tuotetta, mutta minua jää vaivaamaan, että se voisi hyvin olla tottakin. Valtavilla patotyömailla sattui muitakin onnettomuuksia. Moni työläinen antoi henkenstä tai terveytensä Suomen sähköistämiseksi.
Työturvallisuus on kehittynyt vesivoimarakentamisen ajalta, mutta elämme edelleen yhteiskunnassa, jota leimaa järjestäytynyt vastuuttomuus. Sijoittajien voiton maksimointi lyhyellä aikavälillä on tärkeämpää kuin niin sanotut ulkoisvaikutukset luonnolle tai ihmisille. Voittomotiivi määrää, mitä ja miten tässä yhteiskunnassa tuotetaan ja kulutetaan. Siksi on vaikea kuvitella helpotusta ilmastokatastrofiin ja luontokatoon, joita todistamme. Siksi Oulujoen padoissa ei vieläkään ole toimivia luonnonmukaisia ohitusuomia vaelluskaloille.
Yksi vesivoiman ulkoisvaikutuksista on sen aiheuttama ympäristötrauma jokilaakson ihmisille heidän elinympäristönsä totaalisesta muodonmuutoksesta. Kun joki padottiin, tuttu kotiympäristö muuttui yhtäkkiä vieraaksi. Kalastukseen ja muuhun joen käyttöön liittyvät tiedot ja taidot muuttuivat merkityksettömiksi. Tiloja ja laidunmaita jäi veden alle. Koskien pauhussa eläneille niiden hiljeneminen aiheutti unettomuutta. Traumaa syvensi yhteiskunnan haluttomuus käsitellä sitä. Julkinen keskustelu painotti vesivoiman tarpeellisuutta ja edistyksellisyyttä. Käsittelemätön trauma voi jäädä ahdistamaan pysyvästi ja voi siirtyä eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. [1]
Yritän ajatella jokea ja sen patoamista muidenkin kuin ihmisten näkökulmasta. En tiedä onko kaloilla sellaista ylisukupolvista perimätietoa, että ne osaisivat surra menetettyjä kutupaikkoja. Lohet kuitenkin yrittävät edelleen nousta Oulujokeen kutemaan pääsemättä Montan voimalaitosta pidemmälle. Ne eivät halua uida kalojen kiinniottolaitokseen, josta ne periaatteessa voitaisiin kuljettaa tankkiautolla yläjuoksulle kutemaan. Montan voimalaitoksen alapuolella on havaittu lohien kutukäyttäytymistä, vaikkei se olekaan kutemiseen sopiva ympäristö. [2]
Raakku eli jokihelmisimpukka voi elää yli 200-vuotiaaksi. Jäljellä olevissa raakkupopulaatioissa elää enimmäkseen vanhuksia. Nämä vanhukset voisivat muistaa ajan, jolloin lohia nousi runsaasti raakkupuroihin. Raakkujen toukat uivat näiden lohien kiduksiin ja lähtivät vaeltavien lohien kyydissä talven yli kestävälle matkalle. Lohen palattua seuraavana keväänä joelle, lohen loisena pieneksi simpukaksi kehittynyt raakku hyppäsi kyydistä ja jatkoi elämäänsä joen pohjassa. [3]
Oulujoki syntyi, kun maan kohotessa Oulujärvi eriytyi omaksi järvekseen Ancylusjärvestä noin 9000 vuotta sitten. Kuvittelen, että joki olisi ajatteleva olento, joka muistaa oman tuhansien vuosien historiansa. Se muistaisi, kun ihmiset hiljalleen asettuivat sen rannoille asumaan. Se muistaisi, kun lohet, raakut ja monet muut alkoivat löytää sen koskista ja sivupuroista hyviä paikkoja elää ja lisääntyä. Joen elinkaaren aikana sen muoto ja lajisto ovat varmaankin muuttuneet monin tavoin. Joen patoaminen tapahtui joen näkökulmasta aivan äskettäin. Joen aikakäsityksellä se voi hyvin myös ennakoida ajan patojen jälkeen. Kun ihmiset eivät enää puhdista patoa siihen kasvavista sammalista, sammal syö betonin hitaasti puhki ja vesi vie murenevan betonin mennessään.
Pyhäkoski-oopperassa joki ottaa saksofonikvartetin muodon. Se on uinut säästötilaan pientä puroa pitkin ja laulaa saksofonin äänellä vaienneen kosken laulua. Onkohan sillä meille jotain asiaa? Myös voimalaitos on Pyhäkoski-oopperan hahmo. Se hyräilee omaa hydroelektronista musiikkiaan. Mistähän nuo hahmot keskustelevat? Voivatko ne ymmärtää toisiaan? Mitähän muita ääniä ja kertomuksia voimalan generaattorien pauhun seasta erottuu? Betonilla herkutteleva sammal? Lohien nousua kärsivällisesti odotteleva raakkuvanhus? Joen patoamisen traumaa salaa itkevä ihminen, joka joutuu patoamaan tunteitaan, joista kukaan ei ole kiinnostunut? Joen rannalla laiduntava vasikka, joka määkäisee viimeisen kerran, kun patoaltaan räjäytystyömaalta sinkoaa kivi? [4]
Pyhäkoskeen ja Oulujokeen liittyy monia tarinoita, joiden herättämiä tuntemuksia Pyhäkoski-oopperan säveltäjät ja esiintyjät ovat kanavoineet musiikiksi. Yleisö tuo mukanaan omat kokemuksensa, kuulemansa kertomukset ja niihin liittyvät tunteensa joelta ja sen ympäristöstä. Näistä elementeistä syntyy polyfonia, joka luultavasti soi erilaisena jokaisen kuulijan korvissa.
Teksti: Tuukka Tervo
Kuva: Teija Soini
———
[1] Sosiologi Outi Autti on kirjoittanut jokien patoamisen jokilaaksojen asukkaille aiheuttamasta ympäristötraumasta Kemijoen ja Iijoen varsilta keräämäänsä haastatteluaineistoon nojaten.
[2] Suomen ympäristokeskuksen raportissa kerrotaan, että vuonna 2022 Montan ylisiirtolaitteella saatiin kiinni 86 merilohta ja 41 taimenta.
[3] Vuonna 2024 Suomussalmen Hukkajoella arviolta 3 283 jokihelmisimpukkaa kuoli, kun metsäkoneet ylittivät joen metsähakkuiden aikana. Syyttäjä vaatii rikoksesta syytetyiltä 1 933 687 euron korvausta. Jos yhden raakkuesiintymän osittainen tuhoaminen on lähes kahden miljoonan arvoinen ympäristörikos, herää kysymys, millainen korvaus kuuluisi periä kokonaisen vesistön patoamisesta vuosikymmeniksi, niin, että vaelluskaloista riippuvaisen raakun lisääntyminen estyy koko vesistön alueella?
[4] Vesivoiman kulttuuriperintö -hankkeeseen haastateltu Ilpo Aksila kertoo räjäytyksen lennättämään kiveen kuolleesta vasikasta, jota ei oltu heinänteon takia ehditty viedä räjäytysten ajaksi suojaan.
