Pitkät portaat ryömivät voimalaitosolion syvistä uumenista ylös meluisaan tulityötilaan, jonka kirkkaisiin loisteputkivaloihin on pystytetty äänisuunnittelun keskipiste. Teoksen säveltäjät Anna-Sofia ja Tuukka laskeutuvat alas portaita pienten kaiuttimien ja huolellisesti muotoiltujen äänien kanssa. Heidän käsissään saksofonien äänet ja elektroniikka sekoittuvat kuin kuiskaukset laitoksen surinaan: se on h, joka kuulostaa länsimaiseen klassisesti koulutettuun korvaan hieman alavireiseltä.
Pyhäkoskella aika ja ääni liikkuvat omaan tahtiinsa. Meidät hämmästyttää portaikkotilan, jota kutsumme ”kammioiksi”, ainutlaatuinen akustiikka. Kuusi majesteettista, ihmisen tekemää luolaa – niissä on jopa tippukiviä – on rakennettu joenpohjaan kannattelemaan valtavan laitoksen perustuksia. Pitkät kaiut viipyvät luonamme. Ääniaallot heijastuvat 70 vuotta vanhoista seinistä ja vangitsevat kehomme lämpimään syleilyyn. Kuiskaamme, huudamme, taputamme, kuuntelemme ja tutkimme tämän lauluttoman oopperan keskeistä näyttämöä.
Vierailun aikana työryhmämme seuraa laitoksen päivittäistä rytmiä. Poistumme auringonnousun aikaan majapaikastamme, jonka lattialla on kirjoja Oulujoesta, kalojen vaelluksesta, vesivoimasta, arkkitehti Aarne Ervistä sekä paikallisesta kulttuurista ja historiasta. Kannamme mukanamme saksofoneja, äänikaapeleita ja neonvihreitä post-it-lappuja, jotka on tarkoitettu runoudelle. Kun saavumme tuottajamme, runoilija–monitoimitekijä Jennin talolle, kuulemme päivän ensimmäisen moottorin. Jennin uskollisesti jyrisevä auto toivottaa meidät joka aamu tervetulleeksi jo kaukaa.
Ja niin virittäydymme Pyhäkosken lävistävään inhimilliseen ja epäinhimilliseen moniäänisyyteen. Heijastavat turvaliivit ja hieman liian isot kypärät ovat osa jokapäiväistä vaatetustamme. Katseestamme heijastuva jännitys viimeistelee kokonaisuuden: neljä koululaista valmiina kauan odotettuun seikkailuun. Aika laitoksella on rajallinen, ja koululaiset ryhtyvät suoraan hommiin. Tänään kasvutarinoille ei ole aikaa!
Pääsemme tutkimaan Fortumin sähkömuseota ja sen arkistoja. Oppaamme Pia, Rauno ja Suvi ovat harvoja jäljellä olevia työntekijöitä, jotka vastaavat etänä ohjattavan laitoksen toiminnasta. Kohteliaasti he vuorottelevat valvojinamme ja suojelevat meitä voimalaitokselta ja voimalaitosta meiltä. Huolenpidon ja valvonnan ohut raja kulkee kuin punainen suoni tämän paikan historian ja identiteetin läpi.
Juomme aamukahvit tyhjenneessä johtajan toimistossa. Se sijaitsee ylimmässä kerroksessa, joka uudistetaan myöhemmin. Näköala ikkuinoista on upea. Näemme Oulujoen ja valtavan padon, joka jakaa maiseman ylä- ja alajuoksuun. Patoaltaan toisella puolella näemme entisten työntekijöiden kodit. Vanhat puhelimet ja kirjoituskoneet, koskemattomina pöydillä, kantavat mukanaan viime vuosisadan suomalaisen teollisen paternalismin muistoja ja ääniä.
Joka kerroksessa löydämme lisää ihmisten jälkiä menneestä voimalaitoselämästä. Vanhat sukellusvarusteet on yhdistetty sairaalanurkkaukseen, joka muistuttaa meitä rakennustyömailla vallinneista vaarallisista työolosuhteista. Löydämme mustavalkoisia kuvia puvuissa olevista miehistä, joilla on vakavat kasvot. He leijuvat pienen neliönmuotoisen pöydän yllä yrittäen sopia kehyksiin. Toisessa kuvassa on neljä poikaa, jotka ylittävät joen iloisesti. He hyppivät kiveltä kivelle, jotka ovat paljastuneet veden alta. Nuori pari seisoo käsikoukussa padon juurella. He näyttävät siltä kuin eivät huomaisikaan ohitse syöksyvää suurta ohijuoksutusta. Kävelemme shakkilautojen, soittimien, lasten lelujen, vanhojen radioiden, vanhojen nuottivihkojen ja monien muiden esineiden ohi. Tutkiessamme ympäristöä yksi kysymys alkaa toistua. Se voimistuu joka kerros laskeutuessamme, kunnes siitä tulee rytminen mantra:
”Missä kalat ovat?”
”Missä kalat ovat?”
”Missä kalat ovat?”
”Missä kalat ovat?”
Kun saavumme kammiohin, mieleemme on iskostunut sielunmessu, joka täyttää luolat hitaalla ja ulvovalla sävelmällä. Kohtaamme ekologisen surun äänen, joka on kiistatta osa Pyhäkosken historiaa.
Suremme lohia ja taimenia, jotka menettivät vapaan pääsyn terveille kutualueille Oulujoen vesistössä voimalaitoksen padon rakentamisen jälkeen. Muistamme Pyhäkosken rakentamista edeltänyttä aikaa, jota paikalliset kutsuvat ”vapaan joen ajaksi”. Oulujoen villien koskien äänen on nykyään korvannut hallittujen virtausten äänimaisema, joka sulautuu jatkuvasti läsnä olevaan turbiinien ja generaattoreiden hurinaan.
Muutamaa päivää myöhemmin saapuessani Belgiaan Pyhäkosken polyfonia soi yhä korvissani. Päätän mennä kotiin jalan. Tällä kertaa kaupunkini vedet ja minut erottaa betoni, jolla kävelen. Olen viime aikoina lukenut Robert Macfarlanen kirjoituksia joista (tai vesistöistä, kuten hän niitä kutsuu), joten ei ole täysin yllätys, kun hänen kuvitteellinen äänensä liittyy seuraani kävelyllä. Hän huokaa syvään ja päättää ajatukseni – kuvittelen syvän bassoäänen – yhteen jykevistä lauseistaan: ”Brysselin jokikin oli ennen vapaa.” Virnistelen, mutta synkkä pohjavire pysyy mielessäni jonkin aikaa.
Mietin, mitä tarkoittaa surra paikkaa, joka on niin kaukana kotoa. Mietin, ovatko kaikki vesistöt – sekä ihmisten että jokien – sidottuja suruun, koska ne ovat osa järjestelmää, jonka tarkoituksena ei koskaan ollut välittää kaikista. Mietin mahdollisia lähestymistapoja prosessiimme, sitä, miten selvitämme Pyhäkosken esittämän polyfonisen Rubikin kuution.
Voimmeko säilyttää taiteellisen autonomiamme ja välittää Pyhäkosken ihmisten ja muiden asukkaiden äänien ja kiinnostuksen kohteiden monimuotoisuudesta? Kuka suhtautuu kriittisesti esittämiimme näkökulmiin? Onko musiikin esittäminen teollistuneella joenuomalla huolenpidon, aktivismin, estetiikan vai ihmisen valloituksen teko? Välittäisikö Oulujoki kokeellisesta oopperajuonesta?
Minkä äänensävyn valitsemme? Pitäisikö meidän huutaa tuskasta vai saada paikka kuultavaksi pelkästään kuuntelemalla sitä? Lisätä oma äänemme vai antaa tilaa olemassa olevalle polyfonialle? Voisivatko ihmiset koskaan esittää kalojen ja jokiolioiden ääniä? Entä miten edustaa tapaamiamme ihmisääniä? Pia, Rauno ja Suvi – ystävälliset oppaamme – osoittavat ylpeyttä yhtiöstään ja sen kantamasta vastuusta. Valitsemmeko vivahteita vai osoittelemmeko sormella? Lisäämmekö huumoria? Satiiria? Pehmeyttä? Ironiaa? Tuommeko ihmetystä ja kaaosta huolellisesti kontrolloituun paikkaan? Ja voivatko nämä vivahteet esiintyä rinnakkain ekologisen surun ankaruuden kanssa? Voisimmeko…
Mietin koko matkan kotiin.
Ehkä tämä on sittenkin kasvutarina.
– Jolien Van De Sande, dramaturgi-esiintyjä
Kuva: Teija Soini
